Paikat, jotka jäivät kirjoittamaan minuun
Olen Henri Hirvenoja, suomalainen runoilija ja kirjailija. Japani, Afrikka ja Bryssel ovat jättäneet jälkensä siihen, miten katson maailmaa — ja siihen, mitä kirjoitan.
Internetissä ihmisestä jää helposti elämään vanhoja lauseita. Joskus ne ovat totta, mutta eivät enää kerro tästä päivästä. Minun tapauksessani yksi tällainen sana on lavaesiintyjä. Esiinnyin aikanaan, mutta en ole esiintynyt lavaesiintyjänä vuoden 2020 jälkeen. Toinen määritelmä liittyy koulutukseeni. Valmistuin vuonna 1996 yhteiskuntatieteiden maisteriksi, pääaineena kansainvälinen politiikka. Se kuuluu elämäni historiaan, mutta en ole käyttänyt tutkintoa oman identiteettini rakentamiseen vuosikymmeniin. Paljon kiinnostavampaa on se, mitä näiden vuosikymmenten aikana on tapahtunut.
Ehkä kaikki alkaa Japanista. Olin nuori, kun lähdin sinne vaihto-oppilaaksi. Sen jälkeen Japani ei oikeastaan koskaan lähtenyt elämästäni. Olen opiskellut japanin kieltä, palannut maahan uudelleen ja uudelleen ja saanut nähdä Japania monesta eri näkökulmasta. Nykyisin toimin Japanin-matkojen matkanjohtajana. Se tuntuu luontevalta jatkolta pitkälle suhteelle maahan. Matkanjohtajana Japania katsoo tietenkin matkailijan silmin, mutta samalla mukana kulkevat kaikki ne vuodet, joiden aikana maa on tullut tutuksi myös aivan toisella tavalla. Ehkä juuri siksi Japanista kirjoittaminen ei ole minulle vain matkakirjoittamista. Paikat jättävät ihmiseen jälkiä, ja joskus niitä huomaa vasta paljon myöhemmin.
Bryssel tuli elämääni toista kautta. Euroopan unionin parissa työskentely vei minut maailmaan, jossa politiikka, historia, kielet ja ihmisten arki kohtaavat tavalla, jota on vaikea selittää yhdellä sanalla. Olen työskennellyt lehdistövirkamiehenä Alueiden komiteassa ja Euroopan komissiossa. Bryssel ei kuitenkaan jäänyt minulle pelkäksi työpaikaksi. Siitä tuli myös paikka, jota katselin kirjoittajan silmin.
Get Henri Hirvenoja’s stories in your inbox
Join Medium for free to get updates from this writer.
Sama tapahtui Afrikassa. Työskentelin Djiboutissa lehdistövirkamiehenä kansainvälisissä tehtävissä. Olen lisäksi toiminut EU:n vaalitarkkailutehtävissä, muun muassa Senegalissa. Kun jälkeenpäin katson omaa kirjallista tuotantoani, huomaan, etteivät nämä kokemukset ole jääneet vain muistikirjoihin tai ansioluetteloon. Ne ovat muuttuneet vähitellen runoiksi. Viime vuosien työni muodostaa oikeastaan oman maantieteellisen kokonaisuutensa. Nousevan auringon otteessa vei Japaniin, Djiboutin aavikon paino Afrikkaan ja Tuntematon talo Brysselissä toi matkan Brysseliin. Vuonna 2025 ilmestynyt Tuntematon talo Brysselissä päätti tämän maantieteellisen trilogian.
Ehkä näiden kirjojen välillä on jokin yhteys, vaikka olen itsekin ymmärtänyt sen vasta vähitellen. Japani, Djibouti ja Bryssel eivät ole minulle vain kolme maantieteellistä nimeä. Ne ovat kolme erilaista tapaa nähdä ihminen maailmassa. Kaikissa niissä joutuu katsomaan ympärilleen ja kysymään, mikä tässä paikassa on sellaista, mitä en vielä ymmärrä. Ehkä juuri se on yksi kirjoittamiseni lähtökohdista. En kirjoita siksi, että tietäisin vastauksen. Kirjoitan, koska jokin jää vaivaamaan.
Nykyisin työskentelen kirjoittamisen ohella matkailualalla. Toimin Japanin-matkojen matkanjohtajana ja Suomessa VIP-oppaana ulkomaalaisille asiakkaille eri suomalaisille matkailualan yrityksille. Se tarkoittaa, että kohtaan jatkuvasti ihmisiä, jotka katsovat Suomea ulkopuolelta. Se on kiinnostava asema. Kun omaa kotimaata joutuu selittämään toiselle ihmiselle, huomaa samalla selittävänsä sitä itselleen. Ehkä siinäkin on jotakin samaa kuin kirjoittamisessa: tutusta tulee hetkeksi vierasta, ja juuri silloin sen voi nähdä uudelleen.
Ukraina on puolestaan tuonut viime vuosina elämääni jotakin aivan toisenlaista. Venäjän hyökättyä Ukrainaan halusin tehdä jotakin omalla tavallani. Kirjoitin Ode for Ukraine -runon, joka liittyi Ukrainalaisten yhdistyksen Suomessa järjestämään Price of Freedom -näyttelyyn. Myöhemmin tukeni Ukrainalle on jatkunut Ukrainians.fi:n kautta. Kaikkea ei voi kirjoittaa runoksi. Joskus pitää myös toimia.
Ja sitten on tulevaisuus. En halua kertoa julkaisemattomista kirjoista etukäteen paljon. Kirja on minusta oikeastaan olemassa vasta silloin, kun se on lukijan käsissä. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että vuosi 2027 saattaa tuoda mukanaan uutta kirjallista tuotantoa, mahdollisesti jopa kaksi uutta kirjaa. Niiden aika tulee sitten, jos tulee. Siihen asti ne saavat olla rauhassa.
Kun katson nyt taaksepäin, huomaan, että elämäni eri paikat ovat seuranneet minua pidemmälle kuin olen joskus ymmärtänyt. Japani ei jäänyt Japaniin, Bryssel ei jäänyt Brysseliin eikä Afrikka jäänyt Afrikkaan. Ne kulkevat mukana. Ehkä siksi en halua enää määritellä itseäni vanhojen nimikkeiden kautta. Vuonna 1996 valmistunut tutkinto on osa historiaani, samoin lavaesiintyjän vuodet, EU-tehtävät, Djibouti ja Senegal. Ne kaikki ovat vaikuttaneet siihen, kuka olen, mutta mikään niistä yksin ei kerro, kuka olen nyt.
Olen edelleen kirjoittaja. Katson edelleen ympärilleni. Matkustan edelleen. Japani on edelleen lähellä, ja jossain vaiheessa jokin nähty, kuultu tai koettu alkaa jälleen vaatia sanoja. Silloin kirjoitan.
